maanantai 26. maaliskuuta 2018

Stockhausen Stockhausen Stockhausen

Blogini näyttää siirtyneen postaus vuodessa -rytmiin, mikä toivottavasti on merkki siitä että elämä reaalitodellisuudessa on sen verran mielenkiintoista, etteivät blogitekstit paljon mielessä pyöri. Toinen vaihtoehto on, että reaalitodellisuuden kiivas rytmi on tehnyt väliaikaisesti mahdottomaksi facebook-postausta pidempien tekstien tuottamisen. Mene tiedä, joka tapauksessa täällä ollaan taas.




Merkittävimpiä aikaansaannoksiani sitten viime kuuleman on se, että 9.3.2018 soitin Tampereella Stockhausenin Solon oman versioni ensiesityksen. Tämä projekti on vilahtanut blogissani muutaman kerran aiemminkin, sillä siihen upotettu työ- ja tuumiskeluaika on ollut varsin pitkä. Otetaanpa silti tähän alkuun kertaus siitä, mistä on kyse:

Karlheinz Stockhausenin Solo (1966) melodiasoittimelle ja feedbackille muodostuu väistämättä tekijöilleen hyvin henkilökohtaiseksi kappaleeksi. Se on aikamoinen askarteluprojekti sekä perinteisemmässä leikkaa-liimaa -mielessä, että live-elektroniikan toteuktuksen osalta. Teos perustuu esitettävän musiikin äänittämiseen sekä äänitetyn materiaalin toistamiseen ja kerrostamiseen enimmillään 11 yhtäaikaisesti soivaksi kerrokseksi. Valmis nuottimateriaali käsittää kuusi sivua musiikkia, jonka esittäjä järjestää uudelleen säveltäjän antamien ohjeiden mukaisesti. Tämän lisäksi soittajalla on valittavanaan kuusi vaihtoehtoista formschemaa, joista ilmenee äänitteiden pituus, niiden toiston ajoitus ja järjestys sekä monet muut yksityiskohdat. Alunperin Solon esittämiseen vaadittiin neljä kelanauhuria sekä neljä ääniteknikkoa niitä ajamaan, mutta nykyisin sitä esitetään mm. Max/MSP:n ja Ableton Liven kaltaisten ohjelmien avulla otsikkonsa mukaisesti. Hiljattain on myös julkaistu nimenomaan Solon esittämistä varten kehitetty sovellus iPhonelle/iPadille, joka niinsanotusti helpottaa kappaleen esittämistä. Toisaalta oman kokemukseni perusteella väittäisin, että tuo vuoden kestanyt askartelu on ollut hyvinkin olennainen osa musiikin tuntemista ja sen kokonaisvaltaista sisäistämistä.

Oma prosessini alkoi esitysohjeiden kääntämisestä ja tulkinnasta, mikä ei aina ollut kovin yksiselitteistä. Työ jatkui musiikin soittamisella erilaisissa vaihtoehtoisissa tempoissa, missä korvaamattomana apuna olivan Aune-siskon matematiikan lahjat, jotta vaadituille tempoille saatiin laskettua metronomilukemat (beats per minute) sekä kaverini Mikon askartelema supermetronomi-sovellus, jonka nakutuksen saa sädettyä millisekunnin tarkkuudella.



Luonnostelua


Näitä eri tempoissa soitettuja musiikin pätkiä sitten äänittelin kuukausikaupalla ja pinosin raitoja Audacitylla milloin mihinkin järjestykseen Stockhausenin ohjeita seuraten, kunnes viimein alkoi hahmottua versio, joka paitsi täyttäisi ongelmanratkaisukriteerit, myös miellytti allekirjoittaneen omia korvia. Tästä siirryin vaiheittain leikkaa-liimaa-vaiheeseen, jossa silppusin Stockhausenin kirjoittamat kuusi sivua musiikkia riveiksi, tahdeiksi ja yksittäisiksi nuoteiksi sekä uudelleensommittelin nämä palaset omaksi versiokseni. Tässä vaiheessa syntyi myös roppakaupalla virheotoksia; karvaimpana muistona se kuinka kerran pitkällisen laskemisen ja sommittelun jälkeen olin saanut yhden sivuista valmiiksi, mutta riemu loppui lyhyeen kun löysin pöydän alta yhden sinne karanneen tahdin, jonka olisi vielä pitänyt mahtua kyseiselle sivulle. Ei siinä auttanut kuin aloittaa askartelu alusta, muutenhan olisi voinut vaikka maailmankaikkeus järkyttyä. Eivät ne virhepainoksetkaan silti hukkaan menneet, niistä syntyi eräälle nörttikollegalle joulukortti.



Askart askart


Live-elektroniikan osalta mistään ei olisi tullut mitään ilman Katri Antikaista, jonka uskomattoman Ableton-taituruuden ja loputtoman kärsivällisyyden ansiosta syntyi loopperijärjestelmä, joka äänittää ja toistaa looppeja juuri Stockhausenin haluamassa järjestyksessä ja myös tyhjentää loopperit automaattisesti. Tähän kun vielä lisättiin automatisoidut efektien ja volyymin vaihtelut sekä panorointihässäkät niin itselleni ei jäänyt esityksessä muuta tehtävää kuin naksauttaa biisi käyntiin.


Loopperinikkari


Versiomme Solon Formschemasta V sai ensimmäisen julkisen esityksesä Tampereella Pyynikkisalissa 9.3.2018 osana Katri Antikaisen Back and Forth -opinnäytekonserttia, jonka ohjelma käsitti kattauksen erilaisia toistoon perustuvia teoksia. Lisäjännitystä aiheutti juuri ennen konserttia ajoittunut sairastelukimara, jonka vuoksi konserttia jouduttiin siirtämään alkuperäisestä päivästä myöhemmäksi ja kaikenkaikkiaan treeni- kasaus- ja sound check-aikaa jäi epämukavan vähän. Ylimääräisestä sydämentykytyksestä huolimatta konsertti oli erittäin onnistunut. Jos elektroakustinen konsertti, jossa on monta eri kokoonpanoa, onnistutaan pakon edessä kasaamaan ja tsekkaamaan tunnissa (sisältäen myös lavan tyhjennyksen kaiken maailman cembaloista) on asialla erittäin tilannetajuisia ja ammattitaioisia ihmisiä. Loputtomat aplodit ansaitsee konsertin ääni- ja valoteknikko Petrus. 


JIPPII!


Omassa esityksessäni toivomisen varaa jäi lähinnä asioissa, joille ei näissä olosuhteissa mahtanut mitään, joten voin olla tyytyväinen. Soitin kappaleen alusta loppuun eksymättä (17:06 minuuttia on yllättävän pitkä aika olla tekemättä virheitä) ja loopperi toimi kuin unelma. Bassoklarinetin mikitys on tunnetusti hankalahko homma, ja haasteena tässä kappaleessa on saada loopit talteen niin että samanaikaisesti kaiuttimista tulevat äänet eivät tartu narulle. Minulla oli nyt käytössä soittimen kellossa Beyermicin clip-on konkkamikki sekä suukappaleeseen porattuun reikään asennettu Sennheiser-kontaktimikki. Tämä on periaatteessa ihan mukiinmenevä mikkiyhdistelmä tähän kappaleeseen, mutta olisi tarvinnut hiukan lisää totutteluaikaa Pyynikkisalin ja käytettävissä olevan PA:n kanssa. Nyt jotain vuoto-ongelmia oli vielä ja muutama haamulooppi jäi kummittelemaan. 



Sain toveriltani Inarilta lahjaksi eri hienon mikkipussukan


Esityksen jälkeiset tunnelmat ovat olleet hiukan pöllämystyneet. Vaikea käsittää että kappale on nyt ns. ”valmis”. Toisaalta tuntuu että sen parantelua voisi vielä jatkaa koko loppuelämän. Joka tapauksessa toivon tälle kappaleelle pitkää ikää ja paljon esityksiä; seuraavan kerran sen voi kuulla livenä 8.6. Amsterdam Blue Notessa omassa Graduation Exam -konsertissani.

Tästä kaikesta voisi ehkä nyt yrittää kiteyttää jotain ylevää, mutta en nyt pysty sanomaan muuta kuin että hauskaa oli ja on yhä. Olen kiitollinen kaikesta opituista asioista sekä siitä, että minulla on ympärillä sopivasti vinksahtaneita, innostuneita, innostavia ja avuliaita ihmisiä, joiden kanssa työskentely on jotain paljon enemmän kuin vain työskentelyä. <3

M.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Festarikesä 2017



Festarit kuuluvat olennaisesti Suomi-kesään. Siispä viime hetken kesäfiilistelynä muistelen nyt kuluneen kesän kolmea parasta festarikokemusta, joista osan koin esiintyjänä ja osan kuulijana.

* * *

POPKATU

Monelle pohjois-karjalaiselle Ilosaarirock on The Festari, ja niin se oli itsellenikin viisitoista vuotta sitten - sen ansiosta pääsin kätevästi lähisukulaisten sohvalta käsin ison festarin humuun tarvitsematta lähteä leirintäalueen mutaaan. Nykyään minuun kolahtaa kovemmin Ilosaarirockin ympärille kehittynyt ilmainen kaupunkifestivaali Popkatu, joka yllätti tänäkin vuonna tapahtumien runsaudella, saavutettavuudella ja laadulla. Kiersin viikon aikana kuuntelemassa ilmaiseksi kymmenkunta keikkaa joista nostan framille Kumikamelin, Rinneradion ja Suistamon Sähkön.

Jollekin toiselle 1986 perustetun Kumikamelin keikka olisi voinut olla vielä nostalgisempi pläjäys – itse olin ollut ko. bändin keikalla aikaisemmin ainoastaan vuonna 2002 ollessani 13-vuotiaana ekaa kertaa rokkifestareilla (Ilosaaressa tietenkin). Näin energisestä keikasta jäi itsellekin energinen olo pitkäksi aikaa.

Ikätoverini Rinneradio oli minulle tutumpi, mutta sitäkin kuuntelin nyt uusin korvin kun bassoklarinetti + live-elektroniikka ei ole minulle enää konseptina eksoottinen avaruus vaan ennemmin jokapäiväinen työväline. Viime kerrasta Rinneradion keikalla oli vierähtänyt aikaa, itselleni uusi ilmestys oli ainakin tällä keikalla vaikuttanut kantele, joka toi kokonaissoundiin hyvän lisän.

Suistamon Sähkön keikka galleria Ahjossa kirkkaassa alkuiltapäivän valossa oli hurmaava. Leluharmonikan, konesoundien sekä väkevän laulun ja tanssin voimin toteutettu Karjala-trance nostatti ilmaan valtavan määrän kotiseuturakkautta olematta tippaakaan pateettinen.

* * *

KARHOFEST

Elokuussa oman keikkaputkeni avasi sooloesitys Echoes in the Forest Kuopion Karhonsaaressa pidetyillä Karhofesteillä. Olin perustamassa Karhofestia vuonna 2010 ja häärin pari ensimmäistä vuotta sen organisaatiossa. Nyt kun vuosia on vierinyt, on ihanaa nähdä kuinka tapahtumaa pyörittävät ihan uudet tekijät ja ihan omalla tavallaan – niin juuri sen kuuluu mennä!

Karhofest pyörii ympäristön ehdoilla, eikä sinne siksi myydä koskaan sataa lippua enempää. Joka kerta iloisesti loppuunmyytyyn tapahtumaan on soutuvenekuljetus ja siellä kuullaan enimmäkseen akustista musiikkia, sillä saaressa ei ole sähköjä. Olen vuodesta toiseen ollut vaikuttunut siitä, miten monet yleensä vahvistettuna esiintyvät perinteiset rokkibändit ovat tehneet upeaa työtä sovittaessaan musiikkinsa saaren olosuhteisiin.

Tänä vuonna olin itse ensimmäistä kertaa sooloartistina Echoes -konseptilla, joka yhdistää sävellettyä (mm. Berio, Selsi, Czaplowski, Tôn-Thât Tiêt) ja improvisoitua klarinettimusiikkia sekä runonlausuntaa. Karhonsaaren esiyksessä luin Jenni Miettusen runoja. Metsän siimeksessä aloittamani esitys piti valitettavasti sateen vuoksi keskeyttää ja siirtää sisätiloihin, mutta sellaista elämä on.

Kuulijana minulle mieleenpainuvimpia artisteja tällä Karhofestilla olivat sähköttömyyttä uhmaavat Luontokerho ja Luonnonbaum, joista ensiksi mainittu soitti kantaaottavaa syntikkapunkkia ja jälkimmäinen illan viimeiset ambientit kynttilän valossa.





* * *

TAMPERING FESTIVAL

Kesäni huipentui toiseen läheiseen ja rakkaaseen festivaaliin, kun Tampering festival 2017 toi monipäiväisen nykkäripläjäyksen eri puolille Tamperetta. Toimin Tampering ry:n sihteerinä sen toimikaudella 2014-2015 jolloin sai alkunsa 17-henkinen Tampering Ensemble. TE toimi taas voimia säästämättä festarin house bandina kahdella konsertilla ja kahdella miltei täysin uudella ohjelmalla johon sisältyi neljä kantaesitystä.

Soittokokemuksena upeinta antia oli Tristan Murailin Désintégrations, spektrimusiikin klassikko jonka parissa askarrellessa mikrointervallisormitukset tulivat entistä tutummiksi. Sivuhuomautuksena on sanottava että näiden lukuisten etumerkkien lukemista haittasi hiukan se, että silmälasini olivat tuhoutuneet juuri ennen projektin alkua, joten tihrustin nuotteja päässäni ensiavuksi hankitut piilolinssit. Näistä puuttui valitettavasti hajataiton korjaus, joten aina en ollut varma oliko kyseessä ¾-ylennys vai näinkö muuten vaan asioita kahtena. Lopputulos oli kuitenkin yleisö- ja lehdistöpalautteesta päätellen onnistunut.

En voi olla tuntematta suurta ylpeyttä siitä miten Tampering Ensemble ja Tampering ry nostavat profiiliaan joka projektin myötä. Yhdistys on muutamassa vuodessa kasvanut vakavastiotettavaksi ja professionaaliksi kulttuurivaikuttajaksi halliten hienosti myös kasvun tuomat paineet.

Omakehun päätteksi kunniamaininta tämän vuoden resitaaliartisteille; Ugly Pug (NL), Sarah Albu (CAN) ja Iida Hirvola (FIN/FR) toivat kukin omaleimaisen lisänsä festivaalikonserttien kirjoon. Varsinkin Iida Hirvolan konsertti kosketti kaiken festarihässäköinnin keskellä. Sellon ja ihmisäänen yhdistelmä kaikessa inhimillisessä ykseinkertaisuudessaan tuli todella lähelle kuulijaa ja esityksen varmuus, tyylikkyys ja taito olivat omaa luokkaansa. Bravo Bravissimo!

* * *

Näistä kaikista kokemuksista rikastuneena ja inspiroituneena on hyvä aloittaa viimeinen(kö?) opiskeluvuosi Amsterdamissa, missä vuodenaika vaihtuu tuttuun tapaan monta kertaa päivässä.

- Maija


maanantai 3. heinäkuuta 2017

Puolivuotiskatsaus

Kevät 2017 oli kaikilla tasoilla äärimmäisen intensiivistä eloa. Toisaalta viimeiset neljä kuukautta tuntuvat hujahtaneen todella nopeasti, toisaalta niihin tuntuu mahtuneen yhden elämän verran kokemuksia. Nyt olen yhtäkkiä laskeutunut itäisen Suomen verkkaisuuteen, minne tupsahdin Keski-Eurooppan kuumuudesta ja hälinästä. Pitkästä aikaa on mahdollista istahtaa alas ja katsoa ulkoa päin että mitäs kaikkea sitä on tullut tapahtuneeksi.


Työhuone maaliskuussa: Stockhausen

Jos nostan jokaiselta kuluneelta kuukaudelta esille jonkin kohokohdan tai hallitsevan elementin, niin maaliskuun osalta sellaisia olivat visiittini Belgian Liègeen vapaan improvisaation kollektiivi l’Oeil Kollectifin rientoihin. Improvisaatio on minulle läheinen ja tärkeä musiikin tekemisen muoto - oikeastaan koen sen osaksi kaikkea tekemistäni, myös silloin kun on kyse kirjoitetusta musiikista. Vapaassa improvisaatiossa minulle on tärkeää arvostus ja kritiikki sitä kohtaan, miltä lopputulos kuulostaa, ei vain se että itse tekeminen on hauskaa (mikä sekin on toki elintärkeä osa kokonaisuutta ja ensimmäinen askel leikkiin ryhtyessä). L’Oeil Kollectifin muusikoiden järjestämissä tapahtumissa olen voinut luottaa todella laadukkaaseen lopputulokseen, minkä takana tuntuvat olevan kollektiivin omien jäsenten hyvin erilaiset taustat ja esteettiset lähtökohdat sekä vahva kokemus kaikenlaisen musiikin ja muusikoiden kuuntelussa. Sen ansiosta jokainen tapahtuma noudattaa hyvin erilaista konseptia ja paikalle kutsutut vierailevat muusikot yhdessä kollektiivin omien jäsenten kanssa muodostavat aina tuoreelta kuulostavia uusia kombinatioita. Ranskankielentaitoisten kannattaa tutustua kollektiiviin sen omilla nettisivuilla:

Huhtikuusta leijonanosa kului kamari- ja orkesterimusiikin parissa. Ilkka Hammon Seeking flow (2015) sai Hollannin kantaesityksensä Amsterdamin konservatorion kamarimusiikkipäivillä, missä esitin sen yhdessä todella upeiden kollegojeni Tatianan, Kristianin ja Robbrechtin kanssa. Tämän vuoden orkesteriprojektinani soitin Etienne Siebensin johtaman CvA:n sinfoniaorkesterin riveissä kaksi konserttia Utrechtissa ja Amsterdamissa, ohjelmassa Peter Eötvösin Speaking Drums. Nämä kaksi biisiä ovat musiikkia minun kaltaiseni muusikon korville, jolle soundi on useinmiten musiikin kiinnostavin elementti.


Työhuone huhtikuussa: Essl

Toukokuussa pitkään pinnan alla kyteneet visioni live-elektroniikan soveltamisesta omaan työskentelyyni saivait vihdoin tuulta purjeisiinsa. Osallistuin STEIM:illä (Studio for Electro Instrumental Music) järjestetylle live-elektroniikan intensiivikurssille, joka keskittyi pääasiassa live-samplaukseen RoSa -softan avulla. Samalla hankin kokeneempien ystävieni ja opettajieni neuvoja kuunnellen joitakin tarpeellisia kamoja ja nyt minulta onnistuu omin päin simppeleiden plug-and-play -live-elektroniikkabiisien esittäminen. Näistä uusista kokemuksista ja taidoista sekä korvien avautumisesta taas uusille soundeille on lähtenyt känytiin oman soolorepertuaarini uudistaminen ja soolokonserttieni konseptin kehittäminen tältä pohjalta.

Kesäkuun alussa Cardiacs-coverbändimme Barmy57 räjäytti Amsterdm Blue Noten setillisellä Tim Smithin biisejä sovitettuna 12-henkiselle progepunk-orkesterille. Muutama viikko myöhemmin meinasin räjäyttää pääni harjoitellessani Contemporary Music through Non-Western Techniques -kurssin loppukokeeseen Vassilis Filippoun biisiä bassoklarinetille ja kahdelle lyömäsoittajalle. Biisi oli mainio ja lyömäsoittajakollegani erinomaisia, mutta kaikkien 6:7 → 8:3 → 5:3 → 5:7 → 7:5 → 5:4 -transitioiden sisäänajaminen sujuviksi otti oman aikansa ja energiansa. Linkin takaa löytyy katkelma teoksesta:


Työhuone kesäkuussa: Barmy57

Kun kaikki hommat oli hoidettu, käväisin lyhyellä täyslomalla Milanossa. Sen jälkeen palasin Amsterdamiin kuuntelemaan kasan ystävien loppututkintoja, pakkasin kamani ja pölähdin kesä-Suomeen. Nyt lepään hetken ja sulattelen kaikkea opittua kunnes elokuussa odottavat taas uudet toimet.

Hyvää kesää!

- M.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Ääniä universumissa

Olen asunut Hollannissa nyt noin vuoden ja kaksi kuukautta. Kun vuodenaikojen sykli täyttyy ja alkaa uudestaan, huomaan muistavani kirkkaasti vuoden takaisia tapahtumia, ajatuksia ja oloja. Myönnettäköön että Amsterdam ei ole ollut minulle helppo paikka sopeutua, sillä kaipaan tilaa ja luontoa, mutta kun peilaan tätä hetkeä vuoden takaiseen, huomaan myös paljon kehitystä. Enää en ole joka kerta iloisesti yllättynyt kun olen hengissä pyöräiltyäni keskustan läpi, vaan saatan jopa hetkittäin vaipua ajatuksiini pyöräillessäni. Osaan myös varastaa rentoutumisen hetkiä helpommin missä tahansa kahvilassa, joukkoliikennevälineessä tai muussa vastaavassa mistä vain löydän suunnilleen itseni mentävän tilan.

Talvea Hollannissa



Myös soittotekniikkani kehittyy. Bassoklarinettiproffani urheiluvalmentajamaisessa tyylissä palkitsevaa ovat konkreettisesti mitattavat tulokset; pitkät äänet ovat keskimäärin useita sekunteja pidempiä kuin vuosi sitten, sormiharjoitusten metronomilukemat korkeampia. Homma niin sanotusti etenee.

Tämä lukukausi on ollut ja tulee olemaan kamarimusiikin saralla aktiivinen. Syksyllä alkanut yhteistyö panhuilu-nokkahuilu-bassoklarinetti-triomme kanssa jatkaa elämäänsä tällä kertaa John Cagen musiikin parissa. Kokoonpanon haasteista (soundien blendaus, balanssi, intonaatio) huolimatta yhteissoundi on parhaimmillaan niin törkeän hyvä, ettei tätä kokeilua malta jättää kesken. Viimeisin ohjaustuntikin alkoi nokkahuiluproffan kannustavilla sanoilla: ”te ette sitten näköjään luovuta”.

Edellä mainitun trion lisäksi tulilla on ainakin uusi klarinettikvartetti, vanha kunnon bassoklarinettiduo sekä kertaluontoinen projekti kitara-harmonikka-huilu-bassoklarinetti -kvartetilla. Sitten on vielä sokerina pohjalla Frank Zappan ja Tim Smithin musaa soittava(t) bändi(t), joista saan hyvät energieat ja joissa muistaa taas kivasti millaista on soittaa bändissä. Korville (ja korvatulpille) on käyttöä.

Korvien lisäksi saan käytellä myös aivojani urakalla jo kerran aiemmin väläyttämäni Stockhausen-projektin kanssa. Olen tosiaan alkanut taustajoukkojeni avulla valmistella Stockhausenin Sooloa mille tahansa melodiasoittimelle ja live-elektroniikalle vuodelta 1966. Opin sen kanssa valtavasti sekä soittimestani, tekniikan ihmeistä että maailmankaikkeudesta. Stockhausenin henkilökohtaisesti tuntenut ja hänen kanssaan työskennellyt proffani on avannut minulle hiukan säveltäjäneron ajatuksia mm. taivaankappaleista ja niiden äänistä (tiesittekö muuten että matalin maailmankaikkeudessa mitattu taajuus on Bb-vireinen?), mikä linkittyy omassa soittohistoriassani mukavasti eräseen minua Ranskassa opettaneeseen proffaan, jolta omaksuin ”kaikki on kaikkea” -lähestymistapani musiikkiin. Sen että kaikki mitä soittaa on yhteydessä kaikkeen mitä on aikaisemmin soittanut, kaikkiin joiden kanssa soittaa, kaikkeen mitä kaikki joiden kanssa soittaa ovat soittaneet jne. Tämän myötä ”genret” ynnä muut muuttuvat keinotekoisiksi, sillä lopulta kaikki soivat saman universumin kanssa, missä yksilösuoritukset ovat vain pieni osa jotain suurempaa jatkumoa.



Talvea Suomessa


Jotten aivan hörhöytyisi näiden ajatusten parissa, tulin talvilomaviikolle Suomeen soittamaan tavallisia ääniä tavallisella klarinetilla. Soitamme tämän viikon lauantaina Oulussa konsertin yhdessä mitä ihanimman pianisti Marjukka Eskelisen kanssa ranskalaisella ohjelmistolla. Kukin meistä rentoutuu tavallaan. :)


- Maija

lauantai 17. joulukuuta 2016

Konserttitaivas


Nyt kun olen parissa viime tekstissä valitellut koulunkäyntini huonoja puolia, voisi olla korkea aika vaihteeksi hehkuttaa tämän kaupungin ja konservatorion parhaita puolia – toisin sanoen todella päräyttävää konserttitarjontaa. Jokin aika sitten pääsin saman viikon aikana kuulemaan karnaattisen musiikin festivaalia, Nieuw Ensemblen konserttia sekä musiikkia japanilaiselle shakuhachi-huilulle ja fokker-uruille.


Kuten olen joskus täällä blogissakin maininnut, olen aloittanut tänä syksynä valinnaisopinnot jotka kantavat nimeä contemporary music through non-western techniques, kavereiden kesken cmtnwt. Pähkinänkuoressaan kurssien idea on esitellä etelä-intialaisen eli karnaattisen musiikin sekä erityisesti sen rytmien rakentumista ja hahmottamista länsimaisen notaation avulla sekä tarjota keinoja näiden hahmotustapojen soveltamiseen nykymusiikkiteosten harjoittelussa, säveltämisessä ja improvisaatiossa. Kokonaisuudessaan opiskeltavaa riittää peräti neljäksi vuodeksi, minkä lisäksi niihin liittyy johdantokurssi Advanced rhythm jonka tentin muuten syyslukukauden päätteeksi ilosesti läpäisin – helei! Nämä kurssit ovat todella vieneet minut mukanaan ennen kaikkea laadukkaan opetuksen ansiosta; opin jokaisella tunnilla uutta ja olen heti kättelyssä huomannut miten paljon hyötyä uusista taidoista on uusien nykkäribiisien opiskelussa.

Tämän syksyn kohokohta cmtnwt-piireissä oli kaksipäiväinen karnaattisen musiikin festivaali, jolla esiintyivät intialaiset huippumuusikot Dr. Mysore Manjunath (viulu) ja B.C. Manjunath (perkussiot) jotka eivät nimistään huolimatta ole sukua toisilleen ja muistivat mainita sen joka käänteessä. Nuo mestarit pitivät myös kolme avointa seminaaria, joissa he kertoivat konsertissaan kuultavista taloista (tala viittaa rytmiseen peruskehykseen tai -kiertoon intialaisessa taidemusiikissa; jokainen kappale rakentaa moninaiset kerroksensa tietyn talan ympärille) ja vetivät erinäisiä rytmiharjoituksia osallistujille.

Varsinainen konsertti oli ihana kokemus. Herrat saapuivat Amsterdam Blue Noten lavalle verkkaisesti ja rennosti, istuivat risti-istuntaan lavalle levitetylle matolle ja alkoivat kiireettömästi virittää soittimiaan, säätää mikrofonejaan ja ohjeistamaan miksaajia mitä kohteliaimmin niin kauan että olivat varmasti tyytyväisiä kaikkiin soundeihinsa. Tämän asettautumisen aikana tuntui että pääsin itsekin siirtymään ympäriinsä säntäilevästä arkimoodistani samaan seesteisyyteen joka esiintyjistä välittyi ja avaamaan aistit vastaanottaviksi musiikille. Itse musiikkia on vaikea kuvailla sanoin; soitto oli taidokkuudessaan päätähuimaavaa ja jokin sen luontevuudessa oli todella koskettavaa. Kaikesta välittyi vahva olo siitä, miten nuo muusikot todella ovat kasvaneet saumattomasti sisään omaan musiikkiinsa.

Pari päivää myöhemmin heilahdin ääripäästä toiseen Muziekgebouwlla kuulemassani Nieuw Ensemblen konsertissa, joka oli kahden järkälemäisen nykysäveltäjän Elliott Carterin ja Franco Donatonin kaksoisprofiilikonsertti. Heidän soundinsa ja tyylinsä ovat tämän konsertin perusteella aika samankaltaisia – samoin kuin pukeutumistyylinsä; teosten välissä nähtävissä videohaastattelupätkissä molemmat herrat edustivat punaisissa kauluspaidoissa ja mustissa henkseleissä. Konsertilla oli minulle jonkin verran nostalgia-arvoa sillä tutustuin molempien säveltäjien sooloklarinetti- ja bassoklarinettiohjelmistoon vaihto-opiskeluvuonnani Ranskan Strasbourgissa jolloin hurahdin kaulaani myöten tälle uuden musiikin tielle. Pakko kuitenkin sanoa että tämä konsertti oli minullekin aika raskas kokonaisuus – karnaattisen musiikin festivaalin jälkeen Donatonin ja Carterin musiikista tuntui puuttuvan groove.

Viikon kauniiksi päätteeksi menin sunnuntaiaamuna Muziekgebouwn pieneen saliin kuuntelemaan huilisti Harrie Starreveldin ja urkuri Ere Lievosen konserttia, jossa he esittivät perinteistä japanilaista musiikkia, improvisoitua musiikkia sekä sävellettyä musiikkia japanailaisella shakuhachi-huilulla, neljäsosasävelaskelhuilulla ja mikrotonaalisilla fokker-uruilla. Konsertti oli todella kaunis kokonaisuus lukuunottamatta Anton de Beerin urkusooloja joille en oikein lämmennyt. Sen sijaan Toru Takemitsun Voice neljäsosasävelaskelhuilulle on kauneimpia kuulemiani yksittäisiä sävellyksiä vähään aikaan. Oli myös ilo todistaa ystäväni I-lly Chengin uuden shakuhachille ja live-elektroniikalle kirjoitetun kappaleen kantaesitystä.

Kaiken kaikkiaan yksi Amsterdamin konservatorion hienoimpia ominaisuuksia on mielestäni se, että siellä on tahtoa ja resursseja pitää yllä mm. sellaisia asioita kuin cmtnwt-valinnaisohjelma, live electronics -maisteriohjelma, pokkitaiteellisiin performansseihin suuntautunut creative performance lab (cpl) -valinnaisohjelma, sekä tietysti koko talon innovatiivisimmat luokat eli nokka- ja panhuiluluokat, joiden luokkakonserteista löytyy mitä mielikuvituksellisinta häröilyä. Asioiden marginaalisuus on täällä monella tapaa suhteellista. Bassoklarinetti on itseasiassa tosi normaali soitin.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Syysväsymystä ja hyvän mielen hommia


Tämä syksy on ollut jatkuvaa toimintaa, mikä on tuntunut ajoittain raskaalta. Olen joutunut miettimään ja laskelmoimaan ajankäyttöäni koko ajan, mikä on hurjassa ristiriidassa vuoden takaisiin muistikuviin valmistumisen jälkeisestä ajastani Suomessa. Harmillisinta on se, miten uuvuttavimmat ja aikaa vievimmät toimet ovat niitä joita en itse valitse, vaan jotka pakko (eli koulu) sanelee. Monista hyvistä puolistaan huolimatta täkäläinen meno on ehtinyt koetella oikeudentajuani monella tavalla, kuten koesoitoilla joissa paikat on jaettu etukäteen, teoriakursseilla joiden sisällöllä ei ole mitään tekemistä tasokokeiden kanssa, joiden perusteella niille on päätynyt istumaan, sekä ylipäätään sillä että informaatio ja palaute on usein ristiriitaista, epäluotettavaa tai suorastaan täysin väärää. Kaipaan toisinaan niitä aikoja Ranskassa kun opettajien antama suora palaute (”tu travailles comme un imbécille!”) ei jättänyt paljon arvailun varaa. Tärkeimpien kouluaineiden eli soittotuntieni ja valinnaisaineideni kanssa asiat kulkevat enimmäkseen hyvin lukuunottamatta sitä, että kaipaisin enemmän aikaa ja tilaa keskittyä niihin.


Viime aikoina olen täydentänyt täyttä kalenteriani useilla keikoilla, mikä on tehnyt todella hyvää soitettuani koko alkusyksyn enimmäkseen seinille ja opettajilleni. Pitkän aikaa idean tasolla kypsynyt bassoklarinettiduomme kollegani Paulin kanssa sai hiljattain hyvän startin kun kävimme soittamassa pari lounas- ja taustamusiikkikeikkaa yllättävän hyvän kokonaisuuden muodostaneella nykkäri- ja jazz-ohjelmistolla. Hengitysharjoitteluni on tuottanut jo ainakin sen varran tulosta että jaksan soittaa Marc Mellitsin Blackin alusta loppuun.

Tällä viikolla debytoin myös ensimmäisellä yhteiskeikalla harmonikkataiteilija Erican kanssa. Soitimme koko illan klezmerkonsertin sievässä Naardenin kaupungissa (tai ainakin kuvittelin kaupungin sieväksi sateen ja pimeyden takana) Johan Amos Comeniuksen mausoleumissa. Herra itse oli wikipedian mukaan tsekkiläinen kasvatusfilosofi ja hänen mausoleumiaan sekä sen yhteydessä toimivaa museota ylläpitää yhdistys joka harjoittaa myös hyväntekeväisyyttä – konserttimme liput maksoivat hulppeat 25€ ja tuotto meni lyhentämättömänä jollekin puolalaiselle orpokodille, sikäli kun ymmärsin mitään selvällä hollannin kielellä pidetystä pitkästä alkupuheesta (joka kuulemma sisälsi myös niin mauttomia vitsejä että on ehkä ihan hyvä etten niitä ymmärtänyt). Erican kanssa työskentely oli todella antoisaa ja saimme aikaan hyvän kokonaisuuden yhdistämällä erilaisia lähestymistapojamme klezmerin soittoon – hänen puoleltaan erittäin asiantuntevan tyylipuhdasta ja omalta puoleltani enemmän intuitioon ja improvisaatioon pohjautuvaa. Konserttitila oli akustiikaltaan erittäin miellyttävä ja sijaitsi juhlallisesti talon isännän viimeisen leposijan päällä. Saimme konsertista hyvän mielen, hyvät rahat, seisten annetut aplodit, ilmaiset viinit ja harvinaisen kauniit kukkakimput. Ei hassumpaa.

Comeniuksen komea koti


Mainitsemisen arvoinen spektaakkeli oli myös ihanan ystäväni Nannan Värttinä-tribuutti Amsterdamin Konservatorion Live Electronics -konsertissa, missä pääsin elementtiini laulamaan Karjalan murteella. Kokonaisuuden kruunasivat parin kuorotyttötoverini ivana helsinki -muumihameet.

Vaikka keikkailu on ollut virkistävää ja antoisaa, tänään oli mukava taas päästä treenaamaan niitä kuuluisia ”omia juttuja”, eli soolonykkäriohjelmistoani. Sillä saralla työn alla on neljä biisiä joista kaksi on niin uusia (toinen minulle sävelletty ja toinen vain kerran minua ennen soitettu) että niiden kanssa saa tehdä aika paljon tutkimustyötä ja kokeilla erilaisia versioita ennen kuin ne voi viedä lavalle. Toiset kaksi taas vaativat minulta massiivisia uusia aluevaltauksia live-elektroniikan saralla. Täpötäydessä arjessani nämä projektit etenevät harmillisen hitaasti, sillä niiden työstämiseen eivät oikein tahdo riittää hätäiset parituntiset muiden toimien lomassa, vaan ne tarvitsisivat ympärilleen myös paljon tyhjää aikaa ajatella ja kuunnella.

Kuuntelemisesta puheen ollen myös konserttien kuuleminen on jäänyt tänä syksynä harmillisen vähälle, mutta sen kerran kun konserttiin menin niin se oli kyllä parasta pitkään aikaan. Hollannin oma ”reed quintet” (ruokokielisoitinkvintetti) Calefax taistelee kärkipaikasta lempibändieni listalla. Heidän viimeviikkoinen konserttinsa sisälsi tuttuun tapaan monitaiteellisen performanssin elementtejä säilyttäen kuitenkin tunnistettavuutensa konserttina. Orpheus -niminen antiikin Kreikan mytologiaan perustuva esitys oli toteutettu yhdessä valkoisiin hopparivetimiin pukeutuneen harpisti Remy van Kesteren kanssa, joka ehti heilua lavalla monenmoisen sähkölyyran tai minkälie kanssa.

Ennen joulua elämässä on luvassa vielä kourallinen tenttejä, yksi puhallinorkesterikeikka sekä yllätyksiä täynnä oleva trioprojekti panhuilistin ja nokkahuilistin kanssa. Niistä lisää seuraavalla kerralla.

M.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Kuka minä olen?


Näillä sivuilla on ollut pitkään hiljaista. Siitä voisin syyttää esimerkiksi loppukevään kiireitä, kesän väsymystä ja alkusyksylle ajoittunutta perinteistä ”mitä mä oikein elämältäni haluan?” -keskustelua itseni kanssa. Syksyn edetessä opinahjoni aikataulutettu arki kuitenkin kulkee eteenpäin sellaisella intensiteetillä, että jos siinä kelkassa aikoo pysyä, täytyy noihin suurempiin mietteisiin palata taas joskus myöhemmin.

Koulussani on paljon hyvää ja paljon huonoa. Tyypillisesti hyvät kurssit ovat todella hyviä ja huonot käsittämättömän ala-arvoisia. Ensiksi mainittuihin lukeutuu kaksi todellista helmeä, jotka ovat Amsterdamin konservatorion oma erikoisuus: Advanced rhythm sekä Contemporary Music Through Non-Western Techniques. Nuo kurssit ovat osa laajempaa valinnaiskurssien kokonaisuutta, joilla perehdytään karnaattiseen eli etelä-intialaiseen musiikiin ja sovelletaan sen tapoja hahmottaa musiikin rakennetta omaan harjoitteluumme. Näillä kursseilla olen oppinut jo paljon uutta, mistä olen huomannut olevan konkreettista hyötyä esimerkiksi uusia nykkäribiisejä tavaillessa.

Bassoklarinetin kanssa tekniikkakuuri jatkuu edelleen. Ohjelmistossa työn alla on australialaisen Philip Czaplowskin minulle säveltämä uunituore soolokappale Who Am I? jonka nimi sopii hyvin tämän vuodenajan tunnelmaan ja johon pääsen heti soveltamaan kaikkia yllämainituilla kursseilla oppimiani uusia taitoja. Toiveissani olisi löytää tänä syksynä jokin sopiva tilaisuus teoksen kantaesittämiseen. Toinen työpöydällä lojuva teos on Karlheinz Stockhausenin Solo melodiasoittimelle ja live-elektroniikalle vuodelta 1966, josta oma opettajani on nuorena soittajana tehnyt version itsensä Stockhausenin ohjauksessa. Tämä mielenkiintoinen seikkailu on vasta alussa, joten siitä lisää myöhemmin, mutta biisiin voi orientoitua esim. tuolla:

Olen myös alkanut soittaa sitä pienempää klarinettia taas vähän enemmän tosissani ja pääsen sen kanssa jopa sivuainetunneille, mikä on pitkästä aikaa oikein virkistävää. Ensimmäinen tunti on ensi viikolla ja ajattelin lämmitellä sinne niinkin yllättävät kipaleet kuin Debussyn Première rhapsodyn ja Mozartin Klarinettikonserton 1. osan. Klezmerhommiinkin olen taas päätynyt, kun minulta tilattiin klezmerkonsertti Comenius Mausoleumiin Naardenissa. Löysin keikkakumppaniksi mutkan kautta erinomaisen harmonikkataiteilijan, jonka kanssa yhteistyö on lähtenyt lupaavasti käyntiin. Hänellä tuntuu olevan klezmeriin astetta asiantuntevampi suhde kuin itselläni, oma klezmerin soittoni kun on pääasiassa ollut kivojen biisien soittoa niin että ne kuulostaa kivalta. On kuitenkin hauskaa ja opettavaista vaihtaa ajatuksia uusien ihmisten kanssa – siinä oppii muun muassa uusia biisejä.

Pienenä kesämuistelona tähän loppuun täytyy mainita, että Suomessa viettämieni kesäviikkojen parasta antia olivat vuoden ainoat keikat omien bändieni Klezmersun ja Tampering Ensemblen kanssa. Jos uusien ihmisten kanssa soittaminen on mielenkiintoista ja opettavaista, niin vanhojen soittokaverien sekaan palaaminen tuntuu todelliselta kotiinpaluulta tässä elämässä, jossa koti on ollut minulle ajoittain vähän mystinen käsite.

Nyt on blogi hienosti päivitetty nykyhetkeen. Moni asia on tulevien aikojen osalta avoinna, mutta askel, päivä, biisi ja proggis kerrallaan elämä etenee niin kuin se etenee.

Maija