sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Konsertti on kokonaistaideteos


Kokonaistaideteos on säveltäjä Richard Wagnerin lanseeraama käsite, joka tarkoittaa taideteosta jossa yhdistyvät erilaiset taiteen muodot, kuten esimerkiksi oopperassa yhdistyvät musiikki, draama, runous ja tanssi. Nykytaiteessa eri taidemuotojen fuusiot joissa voidaan yhdistää esimerkiksi elävää musiikkia, videoprojisointia ja sirkustaidetta ovat hyvinkin trendikkäitä. Apurahoja haettaessa ja jaettaessa alleviivataan monitaiteellisuutta sekä yleisön osallistamista ja interaktiivisuutta. Taidekorkeakoulut maailmalla kannustavat opiskelijoitaan monitaiteellisiin projekteihin ja joissakin kouluissa tähän on myös omia koulutusohjelmia.

Mielestäni tässä kaikessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Välillä kuitenkin mietin täytyykö monitaiteellisuuden olla niin iso numero. Kaikki eri taidemuodot ovat kuitenkin vuosisatojen ajan kuuluneet luonnollisena osana ihmisten elämään. Miksi ihminen on ensin halunnut lokeroida kaiken ja sitten taistella lokeroimista vastaan? Jos taidemuotojen välisiä raja-aitoja ei ole koskaan ollutkaan, tarvitseeko tai voiko niitä varsinaisesti tuhota?

Järjestin tällä viikolla yhteistyössä Tampering ry:n kanssa Forward Motion –konsertin, jossa esitin pääasiassa muutaman viime vuoden aikana sävellettyä suomalaista musiikkia erilaisille kamarikokoonpanoille joissa on mukana bassoklarinetti. Konserttijärjestelyjen lomassa mieleen nousi paljon ajatuksia siitä miten pienet asiat tekevät kokonaisuuden. Onko muusikoilla jokin tietty pukukoodi – onko se tietoisen perinteinen, tietoisen epäperinteinen vai pukeutuuko kukin siten kuin itselle on mukavinta? Onko konsertilla käsiohjelmaa, jos on niin millainen sen kuuluisi olla tai millainen haluaisin sen olevan? Onko konsertilla erillinen juontaja vai onko tai ovatko muusikot itse myös puhekontaktissa yleisön kanssa? Konserttitilan valinta ja valaistus ovat asioita joihin toisinaan voi vaikuttaa enemmän, joskus taas ei ollenkaan. Nekin ovat oleellinen osa kokonaisuutta.

Luonnollisuus on minulle tärkeää omassa muusikkona toimimisessani. Monelle muusikolle luontevin ja mukavin tapa soittaa konsertteja on loppujen lopuksi perinteisen konserttiprotokollan noudattaminen; sellainen jossa hillitysti ja siististi pukeutunut muusikko kävelee yleisön eteen, kumartaa, soittaa soitettavansa, kumartaa uudestaan ja kävelee pois. Samoin moni konserttikävijä, joka tulee tilaisuuteen nimeltä konsertti käyttäytyy luontevasti ja kummempia miettimättä juuri niin kuin ”konsertissa kuuluu käyttäytyä”. Minua henkilökohtaisesti ei haittaa, jos konsertissa lapsi haluaa tanssia, aikuinen pitää jalkoja tuolilla tai syödä eväitä, tai yleisö jutustella keskenään kappaleiden välillä, eikä väärään aikaan taputtaminenkaan mielestäni ole automaattisesti katastrofi. En kuitenkaan vaivaannu jos yleisö haluaa istua alusta loppuun hiljaa paikallaan.

Konsertissa tärkeintä on musiikki – oman konserttini kanssa minun täytyi miettiä mitä, miten, minkä verran ja missä järjestyksessä soitan. Ohjelmasuunnittelu on se osa konsertin järjestämistä, johon olen aina suhtautunut valtavalla mielenkiinnolla. Kun konserttiohjelmasta rakentuu mielessäni toimiva kokonaisuus, sen harjoittelukin inspiroi minua moninkertaisesti. Forward Motion –konserttini ohjelmasta minun oli erittäin helppo syttyä. Mukaan valitsemani teokset olivat jo itsessään hyvin vahvoja ja intensiivisiä sävellyksiä, sekä keskenään riittävän erilaisia niin kokoonpanonsa, sointinsa kuin oman roolini puolesta. Lisäksi ne nivoutuivat todella luontevasti tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni – sen liikkeeseen ja muutokseen.

Olen useassa yhteydessä puhunut ja kirjoittanut siitä, miten elävä konsertti on aina ainutlaatuinen kokemus, jossa säveltäjällä, muusikolla, yleisöllä, ajalla ja paikalla on osuutensa kokonaisuuden muodostamisessa. Olen myös puhunut musiikin genreistä ja genrettömyydestä sekä siitä miten musiikki on aina vaikuttunut oman aikansa ilmiöistä ja pyrkinyt kehittymään. Mielikuvani on että tämän päivän nykysäveltäjillä on ennennäkemättömän vähän sääntöjä ja heitä kategorisoidaan entistä harvemmin. Se on mielestäni hyvä suunta.

Tietyllä tavalla ajattelen että kaikki edellä pohdittu tekee jokaisesta konsertista kokonaistaideteoksen, vaikkei yhtä korostuneesti kuin ääntä, kuvaa ja liikettä yhdistävästä performanssista. Tämän ajatuksen valossa en pidä konserttia joka on muodoltaan perinteisen konserttimainen automaattisesti mielikuvituksettomana taiteen tekemisen tapana. Totuttujen tapojen haastaminen on taiteen tehtävänä ehdottoman tärkeä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita etteikö perinteisemmilekin tavoille olisi sijansa. Lopulta myös ne mukautuvat aina omaan aikaansa ja tekijöihinsä.

Konserttini vaatiman huomion vuoksi en ole tässä kuussa onnistunut pitämään korviani yhtä auki ulkopuoliselle maailmalle kuin viime kerralla, joten tämän kuun Top 5 jää nyt laatimatta. Ennen joulua ja muuttoa minulla kalenterissa vielä oopperaa, free-improvisaatiota ja vaihtoehtopoppia. Pakko sanoa että elän kyllä aika hauskaa elämää!

-Maija


PS: Kuvaa ja ehkä ääntäkin konsertista tulee myöhemmin...

2 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa kirjoituksessasi! Musiikkia voi esittää ja kuunnella niin monella tavalla - hienointa konserteissa on se, että musiikki on elävää ja elämyksiä tuottavaa. Kiitos hienosta elämyksestä 26.11. konsertissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Eila, kiitos kommentista! Mukavaa kun tulit konserttiini ja viihdyit siellä! :)

      Poista