sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sisäänhengitystä


Pari kuukautta on vierähtänyt aikamoisella vauhdilla yhdestä maasta poistuessa ja toiseen maahan asettuessa. Siihen on luonnollisesti liittynyt hyvinkin monenlaista riemun, haikeuden ja stressin aihetta, mutta yritän poimia sen kaiken alta muutamia keskeisimpiä ajatuksia täällä jaettavaksi.

Palaan aluksi ajassa taaksepäin joulukuuhun, jolloin muuttohässäköinnin lomassa tapahtui kolme mainitsemisen arvoista asiaa:

Ensinnäkin soitin (ainakin toistaiseksi) viimeisen konserttini Tampereen Akateemisen Sinfoniaorkesterin riveissä, ohjelmistossa ooppera-aarioita ja solistina itse Jaakko Ryhänen. Toimintani ollessa nykyään niin vahvasti nykymusiikkiin panottunutta oli todella virkistävää soittaa yksi tällainen konsertti, jossa haasteet ovat ihan eri asioissa. TASO:ssa soittaminen on ollut minulle kaiken kaikkiaan todella miellyttävää ja opettavaista aikaa, josta minulle on jäänyt vain hyviä muistoja.

Toiseksi kävin Helsingissä äänittelemässä yhdessä rakkaan ystäväni Emmi Uimosen kanssa, jonka kanssa työskentely on minulle harvinaisen mutkatonta ja inspiroivaa. Tärkein syy siihen lienee siinä, kuinka Emmin musikaalisuudessa vahvaan ammattitaitoon ja visioon yhdistyy rehellinen rakkaus musiikkiin sen itsensä vuoksi.

Komanneksi syksyllä perustettu Outoja ääniä – vapaan improvisaation kerho päätti syyskautensa kokoontumalla viikonloppuleirille soittamaan, äänittämään, rauhoittumaan, pitämään meteliä, saunomaan ja suunnittelemaan tulevia. Viikonlopusta jäi sellainen olo, että kaikkia ideoita kannattaa kokeilla, koska joskus niiden joukosta löytyy helmi. Sanoisin että kollegani Inarin kanssa vuosien saatossa saamistamme ideoista Outoja ääniä – kerho on tällainen helmi. :)

Näistä viime hetkistäni Tampereella siirryn sujuvasti tekemään jonkinlaisen yhteenvedon ensimmäisestä kuukaudestani Amsterdamissa:

Täällä sataa kerran tunnissa, eivätkä pyykit kuivu koskaan. Autot eivät koskaan näytä vilkkua ja pyöräilijöitä tulee aina väistää. Pankkitilin ja puhelinliittymän avaajalle tarjotaan kahvit/teet ja yksi keksi. Kaikki puhuvat erinomaista englantia, mutta kaikkein monimutkaisimmat asiat (kuten esim. asumistuen hakeminen ja lääkäriajan saaminen) ovat hoidettavissa ainoastaan hollanniksi.

Siitä minkä vuoksi olen täällä, eli bassoklarinetin soitosta voisin kirjoittaa paljonkin. Jos Ranskassa viettämäni vuosi antoi minulle taiteilijana paljon, täällä tuntuu hyvältä saada rauhassa rakentaa fysiikkaa ja tekniikkaa. Ennen kaikkea tuntuu todella hyvältä voida keskittyä pieniin asioihin kerrallaan, koska silloin ajatukset pysyvät kirkkaina ja tulokset aistii nopeammin. Soitan raskaammilla lehdyköillä raskaampaa ohjelmistoa, käyn uimassa ja lenkkeilen tehden samalla hengitysharjoituksia. Vähän kerrallaan soundiin tulee enemmän massaa, joka toimii ilmaisun raaka-aineena. Vähän kerrallaan fraaseja jaksaa kannatella pidempään, jolloin ilmaisu saa luontevan tilansa ja aikansa. Musiikkini on hengitystä. Kun on kuukauden ajan keskittynyt miettimään sisäänhengitystä niin hengittää jo aika eri lailla.

Tärkeä inspiraation lähde ovat olleet loistavat konsertit joita täällä voi kuulla lähes päivittäin. Olen käynyt neljässä viikossa kuuntelemassa kahdeksan konserttia, joista nostan esille Diotima-kvartetin konsertin sekä 11 bassoklarinetistin konsertin.

Kuulin ranskalaista Diotima-kvartettia ensimmäisen kerran viime kesänä Viitasaarella, jolloin he rehkivät mm. Ferneyhough’n musiikin kimpussa. Vaikuttava ja hypnoottinen ovat ensimmäiset adjektiivit jotka tulevat mieleeni kun yritän muistella tunnelmiani tuosta konsertista. Amsterdamin Muziekgebouw’ssa he soittivat lähes täyteen myydylle suurelle salille Hosokawaa, Posadasia, sekä Schubertin C-duurikvinteton jossa kokoonpanoa täydensi sellisti Christian Poltéra. Tämä konsertti nosti arvostukseni kyseistä yhtyettä kohtaan aivan uudelle tasolle; suoraan sanottuna se oli yksi parhaista ellei jopa paras ikinä kuulemani konsertti.

Tänä viikonloppuna Hollannin Bassoklariettifestivaalien kiertue pysähtyi Amsterdamiin, missä Bimhuisin lavalla nähtiin tosiaan parhaimmillaan kahdeksan bassoklarinettia ja kolme kontrabassoklarinettia yhtä aikaa. Esiintyjinä oli joukko todella mielenkiintoisia ja persoonallisia muusikoita, joista mainittakoon erityisesti Armand Angster ja Michael Riessler, joille mikään ei tunnu olevan mahdotonta. Oli hauskaa seurata lähietäisyydeltä sitä, miten bassoklarinetti on soittimena hyvin yksilöllinen. Jos klarinetisteja koulutetaan siihen, että he pystyvät esimerkiksi orkesterissa kuulostamaan mahdollisimman samalta keskenään, niin 11 bassoklarinettia kuulostaa todellakin 11 eri bassoklarinetilta. Se tekee äänimassasta taitavalle säveltäjälle varsin herkullista materiaalia.

Elämä Amsterdamissa on siis alkanut varsin lupaavasti. Saa nähdä mitä kaikkea kevät tuo vielä tullessaan. Ostin viime viikolla muuten vihdoinkin toimivan kameran, joten on mahdollista että blogiin alkaa joskus ilmaantua myös kuvia.


Maija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti