maanantai 21. maaliskuuta 2016

Duunarimuusikon arkea

Parissa kuukaudessa olen onnistunut siirtymään meditatiivisesta sisäänhengityksen tarkkailusta tutun hektiseen arkeen. Apurahojen puutteessa olen aloittanut henkeni pitimiksi osa-aikatyöt koulun ohella sekä ottanut vastaan joka ikisen rahakeikan mitä konservatorion ohjelmatoimiston kautta on tarjottu. Kaikki tämä on minulle ihan mieluista toimintaa, mutta tekee väistämättä päivistä pitkiä. Elämän ollessa läpeensä aikataulutettua kestävyys yllättäville vastoinkäymisille myös heikkenee ratkaisevasti - silloinhan niitä sitten tuntuukin osuvan kohdalle jatkuvasti. Päänvaivaa ovat viime aikoina aiheuttaneet hiiret keittiössä, kunnollisen polkupyörän hankkimisen vaikeus, hajoileva läppäri sekä sairastelu. Onneksi olen kuitenkin löytänyt täältä jo paljon ihmisiä joiden avulla ja tuella arjen kolausten kanssa jaksaa!

Kaiken tämän keskellä pidän parhaani mukaan kiinni siitä, että olen täällä tullakseni paremmaksi bassoklarinetistiksi. Sitä varten tarvitsen ennen kaikkea parempaa soittotekniikkaa, joten vaikka mitkä deadlinet uhkaisivat enkä ehtisi pahimmillaan harjoitella kuin tunnin päivässä, pidän huolen siitä että teen kaikki tekniikkaharjoitukseni päivittäin. Breath taking – breath support – attack – fingers – sound colouring. Joka päivä kymmenen minuuttia sataprosenttista omistautumista kullekin asialle. Tämä on lähellä jonkinlaista mindfullnes –harjoittelua.


Conservatorium van Amsterdam


Sosiaalinen integroitumiseni on lähtenyt mukavasti käyntiin, sitä ovat edesauttaneet klarinetistien ryhmätunnit tai luokkakonsertit sekä ensimmäiset kamarimusiikki- ja orkesteriprojektit. Klarinettiluokka on täällä valtavan suuri ja kansainvälinen, joskin kirkkaasti suurin edustus on Espanjasta. Luokkakonsertteja järjestetään kerran kuukaudessa ja ohjelmat ovat aikamoisia maratoneja; samassa konsertissa saattaa olla helposti Nielsenin, Mozartin ja Coplandin konsertot sekä päälle pari Poulencia, Debussya ja Widoria. Itsekin kävin jo kerran lavalla näyttäytymässä kun tuntui tarpeelliselta päästä ulos treenikopista. Soitin Boulezin Domainesin bassoklarinettisoolon (3 minuuttia) harvinaisen rennosti. Esittäytymiseni sai luokkatovereilta hyvän ja kannustavan vastaanoton.

Menneenä viikonloppuna soitin erään opiskelutoverin puhallinorkesterin johtamisen Master 1 –tutkinnossa. Olikin varsin pitkä aika siitä kun olin viimeksi soittanut puhallinorkesterissa. :) Kokemus oli oikein viihdyttävä, sen lopputuloksia voitte kuunnella tuolta:

Kamarimusiikkihommista akuuteimpana on työn alla Jacob ter Veldhuisin Insonnia, joka on tulossa erään toisen opiskelutoverin kamarimusiikkitutkintoon parin viikon päästä. Kyseessä on todella mielenkiintoinen teos mezzo-sopraanolle, harmonikalle, bassoklarinetille ja lyömäsoittimille ja se on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta yksi haastavimmista teoksista jonka kanssa olen joutunut tekemisiin. Muutama erikoistekniikka on pitänyt ottaa haltuun sen takia, joista kiusallisimpana f3:sta alkava ylöspäin menevä multifoniglissando sekä slap tongue. Tässä biisissä ei valitettavasti riitä, että slapin pystyy tuottamaan, vaan sitä pitäisi pystyä vaihtamaan edestakaisin nopeasti normaalin artikulaation kanssa ja samalla hyppiä alimmista bassopörinöistä tuplaamaan mezzo-sopraanon melodiaääniä omaan kolmanteen rekisteriini. Onneksi tässä tosiaan on vielä pari viikkoa... Kiinnostuneet voivat kuunnella biisin tuolta:


Muziekgebouw


Koulumme ohjelmatoimiston kautta olen saanut muutamia hauskoja keikkoja, kuten oman soolokonsertin eräässä lounaspaikassa jossa on kuukausittain ruokailumusiikkina elävää klassista, sekä toisen soolokeikan vastaavissa merkeissä erään firman lounastunnilla. Miksi ihmeessä en ole koskaan tehnyt tällaista Suomessa!? On aina hauska tilanne kun ostaja tilaa puoli tuntia klassista musiikkia ja hänelle myydään sooloklarinetisti. Kun puhelimessa sitten mietitään ohjelmaa niin todetaan, että suurin osa soolo-ohjelmistostani on 1900-luvun jälkeen sävellettyä jolloin asiakkaalla herää kysymys, että ei kai se vain ole liian atonaalista? Tai siis että kai se on sentään melodista ja harmonista? Lopputuloksena soitan muutaman valikoidun soolobiisin ja täytän ohjelman kansanmusiikilla, klezmerillä ja improvisaatiolla. Näissä tilanteissa olen ollut onnellinen siitä, että tässä elämässä on tullut tehtyä vähän kaikenlaista... En kuitenkaan voi olla joka kerta miettimättä, miksi nykymusiikki on sana joka pelottaa yhä niin monia ja toisaalta miksi klezmer on taikasana joka sulattaa jään joka kerta?

Kevät etenee siis kovalla vauhdilla. Tämän arkikuvauksen jälkeen voin jo nyt paljastaa, että kevään mittaa tulen kertomaan tässä blogissa mm. Kaija Saariahon Oopperasta Only the sound remains Dutch National Operassa, Jami Kiannon uuden klarinettitrion harjoittelusta ja kantaesityksestä täällä Hollannissa, Amsterdamin konservatorion sävellysopiskelijoiden lopputyöfestivaaleista sekä ensikosketuksestani kiinalaiseen nykymusiikkiin Beijing Youth Orchestran avustajana.


Pöö!


Leppoisaa eloa kaikille lukijoille,


Maija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti