tiistai 3. toukokuuta 2016

Kuulumisia

Huhtikuu tuntuu olevan aina yksi vuoden intensiivisimmistä kuukausista, ja sitä se oli myös vuonna 2016. Tuntuu siltä että olen onnistunut tekemään ja kokemaan hämmentävän paljon asioita lyhyessä ajassa ja sen kaiken purkamiseen tarvitaan luultavasti jokunen tovi. Haluan aloittaa purkamisen muistelemalla sitä mitä kuulin.

Edelleen yksi ilahduttavimmista asioista nykyisessä kotikaupungissani on se, kuinka helppoa täällä on päästä kuulemaan huippuluokan konsertteja loistavissa konserttisaleissa. Mieltä lämmittää entistäkin enemmän huomata, että kaikista niistä lukuisista konserteista joita olen viime aikoina kuullut, olivat koskettavimmat elämykset omien maanmiesteni ja –naisteni aikaansaannoksia.

Palataan vielä maaliskuun puolelle. Pääsiäisviikon keskiviikkona kävin Concertgebouwn pienessä salissa kuuntelemassa Pekka Kuusiston, Lily Francisin ja Nicolas Altstaedtin kamarimusiikkikonserttia, jonka ohjelmassa olivat Bachin inventiot BWV 772-786 viululla ja sellolla esitettynä, Widmannin duettoja sekä Bachin Goldberg-variaatiot D. Sitkovetskyn sovituksena viululle, alttoviululle ja sellolle. Kuusiston muusikkous on jotain todella onnelliseksi tekevää; sellaiset sanat kuin suoritus tai jopa esiintyminen tuntuvat jäävän jonnekin kauas hänen alapuolelleen. Kuulijalle jää hänen soitostaan ja läsnäolostaan ihana keveyden ja helppouden tunne - sellainen että hän yksinkertaisesti elää sitä musiikkia jota soittaa. Lisäksi ollessani tätä nykyä näin perinpohjaisesti marinoitu hollantilaisessa ja suomalaisessa nykymusiikissa, minusta tuntui todella raikkaalta kuunnella Bachin inventioita.






Pääsiäissunnuntaina pääsin kuulemaan Kaija Saariahon uuden oopperan Only the Sound Remains Hollannin kansallisoopperassa. Kokonaisuudessaan teos koostuu kahdesta japanilaiseen Noh-teatteriin pohjautuvasta kamarioopperasta, joissa on seitsenhenkinen orkesteri, nelihenkinen kuoro ja kaksi roolihahmoa. Kun jokin perinteisesti niin pompöösi kuin ooppera fuusioituu jonkin niin pelkistetyn ja meditatiivisen kuin Noh-teatterin kanssa niin herkkäaistisen taiteilijan kuin Saariahon käsissä, on lopputulos todella jotain uutta ja ainutlaatuista. Nykyään kuulen hyvin harvoin musiikkia jota en vaistomaisesti analysoi, pilko osiin ja kuuntele miten se on tehty – moni koulutettu muusikko varmasti jakaa tämän tunteen. Nyt kuitenkin vaivuin pitkästä aikaa todelliseen transsiin, jossa minun ei tarvinnut ymmärtää mitä kuulin vaan saatoin vain puhtaasti liikuttua siitä. Jos Pekka Kuusiston konsertti kosketti sillä miten lähelle yleisöä musiikki tuli, niin Saariahon oopperassa kosketti ennen kaikkea äänen epätodellisuus ja taianomaisuus. Tästä suuren kiitoksen ansaitsee yliluonnollisia hahmoja tulkinnut kontratenori Philippe Jaroussky.

Pienenä anekdoottina täytyy tässä mainita, että muistaakseni Helsingin Sanomien arvostelussa kriitikko oli kovin vaikuttunut siitä miten koko oopperayleisö nousi ensi-illassa osoittamaan suosiota seisaaltaan. Hollantilaiset ovat kuitenkin aplodeeraamista rakastavaa kansaa ja taputtavat seisaaltaan jopa kaikissa opiskelijakonserteissa. Tällä huomiolla en halua väheksyä Saariahon oopperan saamaa kiitosta vaan todeta, että täällä tämä nyt vaan kuuluu tapoihin. :)

liaika

Tähän samaan jatkumoon liittyvät vielä pari ihan äskettäin kuulemaani konserttia, joissa ovat vaikuttaneet suomalaiset taiteilijat. Sunnuntaina 24.4. kävin kuuntelemassa Susanne Kujalan ja Ere Lievosen 4-kätisen Fokker-urkukonsertin Muziekgebouwn pienessä salissa. Ilahduttavan moni oli löytänyt paikalle noinkin marginaalisen musiikin pariin sunnuntaiaamuna klo 11, vaikka ulkona tuuli ja satoi rakeita. Fokker-urut ovat siis mikrotonaaliset urut jotka perustuvat 31-jakoiseen oktaaviin. En ollut aikaisemmin kuullut tätä soitinta enkä tuntenut entuudestaan sille kirjoitettua musiikkia. Tästä konsertista erottuivat kiinnostavimpana Christina Oorebeekin Speed Loops sekä Hannu Pohjannoron hajavaloa, molemmat kantaesityksiä. Pohjannoron musiikki on minulle hyvinkin tuttua ja läheistä; olen vaikuttunut siitä ennenkin ja työskennellyt sen kanssa paljon (images, hommages ja saari, rannaton). Kuunnellessani hajavaloa, mietin minkä verran kuuntelukokemusta sekä tulkintaa soittaessa ohjaa se jos tuntee säveltäjän henkilökohtaisesti. Olen viime vuosina soittanut paljon ohjelmistoa niin, että säveltäjä on ollut tuttu kollegani tai jopa läheinen ystäväni. Olisin luultavasti soittanut jokaisen näistä teoksista hyvin eri tavalla jos olisin saanut materiaalin sokkona.

Vappuaattoa juhlistin Hollannin Radion orkesterin konsertissa Concertgebouwn suuressa salissa, missä solistina soitti itse Kari Kriikku, ei enempää eikä vähempää. He esittivät etelä-korealaisen Unsuk Chinin Klarinettikonserton vuodelta 2014. Kriikku on Kuusiston ohella niitä esiintyjiä, jotka eivät koskaan jätä kylmäksi ja Unsuk Chinin musiikki oli vaikuttavaa mystisyydessään ja kauneudessaan. Päivän kylmät väreet sai kuitenkin aikaan vanha kunnon Tsaikovski neljännellä sinfoniallaan.

Yritän kirjoittaa täällä lähiaikoina vielä omista huhtikuun projekteistani, sillä niistäkin heräsi monia kiinnostavia ajatuksia. Sen jälkeen on hyvä jatkaa eteenpäin tätä cross-overin täyteistä toukokuuta.


Maija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti