lauantai 19. marraskuuta 2016

Syysväsymystä ja hyvän mielen hommia


Tämä syksy on ollut jatkuvaa toimintaa, mikä on tuntunut ajoittain raskaalta. Olen joutunut miettimään ja laskelmoimaan ajankäyttöäni koko ajan, mikä on hurjassa ristiriidassa vuoden takaisiin muistikuviin valmistumisen jälkeisestä ajastani Suomessa. Harmillisinta on se, miten uuvuttavimmat ja aikaa vievimmät toimet ovat niitä joita en itse valitse, vaan jotka pakko (eli koulu) sanelee. Monista hyvistä puolistaan huolimatta täkäläinen meno on ehtinyt koetella oikeudentajuani monella tavalla, kuten koesoitoilla joissa paikat on jaettu etukäteen, teoriakursseilla joiden sisällöllä ei ole mitään tekemistä tasokokeiden kanssa, joiden perusteella niille on päätynyt istumaan, sekä ylipäätään sillä että informaatio ja palaute on usein ristiriitaista, epäluotettavaa tai suorastaan täysin väärää. Kaipaan toisinaan niitä aikoja Ranskassa kun opettajien antama suora palaute (”tu travailles comme un imbécille!”) ei jättänyt paljon arvailun varaa. Tärkeimpien kouluaineiden eli soittotuntieni ja valinnaisaineideni kanssa asiat kulkevat enimmäkseen hyvin lukuunottamatta sitä, että kaipaisin enemmän aikaa ja tilaa keskittyä niihin.


Viime aikoina olen täydentänyt täyttä kalenteriani useilla keikoilla, mikä on tehnyt todella hyvää soitettuani koko alkusyksyn enimmäkseen seinille ja opettajilleni. Pitkän aikaa idean tasolla kypsynyt bassoklarinettiduomme kollegani Paulin kanssa sai hiljattain hyvän startin kun kävimme soittamassa pari lounas- ja taustamusiikkikeikkaa yllättävän hyvän kokonaisuuden muodostaneella nykkäri- ja jazz-ohjelmistolla. Hengitysharjoitteluni on tuottanut jo ainakin sen varran tulosta että jaksan soittaa Marc Mellitsin Blackin alusta loppuun.

Tällä viikolla debytoin myös ensimmäisellä yhteiskeikalla harmonikkataiteilija Erican kanssa. Soitimme koko illan klezmerkonsertin sievässä Naardenin kaupungissa (tai ainakin kuvittelin kaupungin sieväksi sateen ja pimeyden takana) Johan Amos Comeniuksen mausoleumissa. Herra itse oli wikipedian mukaan tsekkiläinen kasvatusfilosofi ja hänen mausoleumiaan sekä sen yhteydessä toimivaa museota ylläpitää yhdistys joka harjoittaa myös hyväntekeväisyyttä – konserttimme liput maksoivat hulppeat 25€ ja tuotto meni lyhentämättömänä jollekin puolalaiselle orpokodille, sikäli kun ymmärsin mitään selvällä hollannin kielellä pidetystä pitkästä alkupuheesta (joka kuulemma sisälsi myös niin mauttomia vitsejä että on ehkä ihan hyvä etten niitä ymmärtänyt). Erican kanssa työskentely oli todella antoisaa ja saimme aikaan hyvän kokonaisuuden yhdistämällä erilaisia lähestymistapojamme klezmerin soittoon – hänen puoleltaan erittäin asiantuntevan tyylipuhdasta ja omalta puoleltani enemmän intuitioon ja improvisaatioon pohjautuvaa. Konserttitila oli akustiikaltaan erittäin miellyttävä ja sijaitsi juhlallisesti talon isännän viimeisen leposijan päällä. Saimme konsertista hyvän mielen, hyvät rahat, seisten annetut aplodit, ilmaiset viinit ja harvinaisen kauniit kukkakimput. Ei hassumpaa.

Comeniuksen komea koti


Mainitsemisen arvoinen spektaakkeli oli myös ihanan ystäväni Nannan Värttinä-tribuutti Amsterdamin Konservatorion Live Electronics -konsertissa, missä pääsin elementtiini laulamaan Karjalan murteella. Kokonaisuuden kruunasivat parin kuorotyttötoverini ivana helsinki -muumihameet.

Vaikka keikkailu on ollut virkistävää ja antoisaa, tänään oli mukava taas päästä treenaamaan niitä kuuluisia ”omia juttuja”, eli soolonykkäriohjelmistoani. Sillä saralla työn alla on neljä biisiä joista kaksi on niin uusia (toinen minulle sävelletty ja toinen vain kerran minua ennen soitettu) että niiden kanssa saa tehdä aika paljon tutkimustyötä ja kokeilla erilaisia versioita ennen kuin ne voi viedä lavalle. Toiset kaksi taas vaativat minulta massiivisia uusia aluevaltauksia live-elektroniikan saralla. Täpötäydessä arjessani nämä projektit etenevät harmillisen hitaasti, sillä niiden työstämiseen eivät oikein tahdo riittää hätäiset parituntiset muiden toimien lomassa, vaan ne tarvitsisivat ympärilleen myös paljon tyhjää aikaa ajatella ja kuunnella.

Kuuntelemisesta puheen ollen myös konserttien kuuleminen on jäänyt tänä syksynä harmillisen vähälle, mutta sen kerran kun konserttiin menin niin se oli kyllä parasta pitkään aikaan. Hollannin oma ”reed quintet” (ruokokielisoitinkvintetti) Calefax taistelee kärkipaikasta lempibändieni listalla. Heidän viimeviikkoinen konserttinsa sisälsi tuttuun tapaan monitaiteellisen performanssin elementtejä säilyttäen kuitenkin tunnistettavuutensa konserttina. Orpheus -niminen antiikin Kreikan mytologiaan perustuva esitys oli toteutettu yhdessä valkoisiin hopparivetimiin pukeutuneen harpisti Remy van Kesteren kanssa, joka ehti heilua lavalla monenmoisen sähkölyyran tai minkälie kanssa.

Ennen joulua elämässä on luvassa vielä kourallinen tenttejä, yksi puhallinorkesterikeikka sekä yllätyksiä täynnä oleva trioprojekti panhuilistin ja nokkahuilistin kanssa. Niistä lisää seuraavalla kerralla.

M.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti