lauantai 17. joulukuuta 2016

Konserttitaivas


Nyt kun olen parissa viime tekstissä valitellut koulunkäyntini huonoja puolia, voisi olla korkea aika vaihteeksi hehkuttaa tämän kaupungin ja konservatorion parhaita puolia – toisin sanoen todella päräyttävää konserttitarjontaa. Jokin aika sitten pääsin saman viikon aikana kuulemaan karnaattisen musiikin festivaalia, Nieuw Ensemblen konserttia sekä musiikkia japanilaiselle shakuhachi-huilulle ja fokker-uruille.


Kuten olen joskus täällä blogissakin maininnut, olen aloittanut tänä syksynä valinnaisopinnot jotka kantavat nimeä contemporary music through non-western techniques, kavereiden kesken cmtnwt. Pähkinänkuoressaan kurssien idea on esitellä etelä-intialaisen eli karnaattisen musiikin sekä erityisesti sen rytmien rakentumista ja hahmottamista länsimaisen notaation avulla sekä tarjota keinoja näiden hahmotustapojen soveltamiseen nykymusiikkiteosten harjoittelussa, säveltämisessä ja improvisaatiossa. Kokonaisuudessaan opiskeltavaa riittää peräti neljäksi vuodeksi, minkä lisäksi niihin liittyy johdantokurssi Advanced rhythm jonka tentin muuten syyslukukauden päätteeksi ilosesti läpäisin – helei! Nämä kurssit ovat todella vieneet minut mukanaan ennen kaikkea laadukkaan opetuksen ansiosta; opin jokaisella tunnilla uutta ja olen heti kättelyssä huomannut miten paljon hyötyä uusista taidoista on uusien nykkäribiisien opiskelussa.

Tämän syksyn kohokohta cmtnwt-piireissä oli kaksipäiväinen karnaattisen musiikin festivaali, jolla esiintyivät intialaiset huippumuusikot Dr. Mysore Manjunath (viulu) ja B.C. Manjunath (perkussiot) jotka eivät nimistään huolimatta ole sukua toisilleen ja muistivat mainita sen joka käänteessä. Nuo mestarit pitivät myös kolme avointa seminaaria, joissa he kertoivat konsertissaan kuultavista taloista (tala viittaa rytmiseen peruskehykseen tai -kiertoon intialaisessa taidemusiikissa; jokainen kappale rakentaa moninaiset kerroksensa tietyn talan ympärille) ja vetivät erinäisiä rytmiharjoituksia osallistujille.

Varsinainen konsertti oli ihana kokemus. Herrat saapuivat Amsterdam Blue Noten lavalle verkkaisesti ja rennosti, istuivat risti-istuntaan lavalle levitetylle matolle ja alkoivat kiireettömästi virittää soittimiaan, säätää mikrofonejaan ja ohjeistamaan miksaajia mitä kohteliaimmin niin kauan että olivat varmasti tyytyväisiä kaikkiin soundeihinsa. Tämän asettautumisen aikana tuntui että pääsin itsekin siirtymään ympäriinsä säntäilevästä arkimoodistani samaan seesteisyyteen joka esiintyjistä välittyi ja avaamaan aistit vastaanottaviksi musiikille. Itse musiikkia on vaikea kuvailla sanoin; soitto oli taidokkuudessaan päätähuimaavaa ja jokin sen luontevuudessa oli todella koskettavaa. Kaikesta välittyi vahva olo siitä, miten nuo muusikot todella ovat kasvaneet saumattomasti sisään omaan musiikkiinsa.

Pari päivää myöhemmin heilahdin ääripäästä toiseen Muziekgebouwlla kuulemassani Nieuw Ensemblen konsertissa, joka oli kahden järkälemäisen nykysäveltäjän Elliott Carterin ja Franco Donatonin kaksoisprofiilikonsertti. Heidän soundinsa ja tyylinsä ovat tämän konsertin perusteella aika samankaltaisia – samoin kuin pukeutumistyylinsä; teosten välissä nähtävissä videohaastattelupätkissä molemmat herrat edustivat punaisissa kauluspaidoissa ja mustissa henkseleissä. Konsertilla oli minulle jonkin verran nostalgia-arvoa sillä tutustuin molempien säveltäjien sooloklarinetti- ja bassoklarinettiohjelmistoon vaihto-opiskeluvuonnani Ranskan Strasbourgissa jolloin hurahdin kaulaani myöten tälle uuden musiikin tielle. Pakko kuitenkin sanoa että tämä konsertti oli minullekin aika raskas kokonaisuus – karnaattisen musiikin festivaalin jälkeen Donatonin ja Carterin musiikista tuntui puuttuvan groove.

Viikon kauniiksi päätteeksi menin sunnuntaiaamuna Muziekgebouwn pieneen saliin kuuntelemaan huilisti Harrie Starreveldin ja urkuri Ere Lievosen konserttia, jossa he esittivät perinteistä japanilaista musiikkia, improvisoitua musiikkia sekä sävellettyä musiikkia japanailaisella shakuhachi-huilulla, neljäsosasävelaskelhuilulla ja mikrotonaalisilla fokker-uruilla. Konsertti oli todella kaunis kokonaisuus lukuunottamatta Anton de Beerin urkusooloja joille en oikein lämmennyt. Sen sijaan Toru Takemitsun Voice neljäsosasävelaskelhuilulle on kauneimpia kuulemiani yksittäisiä sävellyksiä vähään aikaan. Oli myös ilo todistaa ystäväni I-lly Chengin uuden shakuhachille ja live-elektroniikalle kirjoitetun kappaleen kantaesitystä.

Kaiken kaikkiaan yksi Amsterdamin konservatorion hienoimpia ominaisuuksia on mielestäni se, että siellä on tahtoa ja resursseja pitää yllä mm. sellaisia asioita kuin cmtnwt-valinnaisohjelma, live electronics -maisteriohjelma, pokkitaiteellisiin performansseihin suuntautunut creative performance lab (cpl) -valinnaisohjelma, sekä tietysti koko talon innovatiivisimmat luokat eli nokka- ja panhuiluluokat, joiden luokkakonserteista löytyy mitä mielikuvituksellisinta häröilyä. Asioiden marginaalisuus on täällä monella tapaa suhteellista. Bassoklarinetti on itseasiassa tosi normaali soitin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti