keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Ääniä universumissa

Olen asunut Hollannissa nyt noin vuoden ja kaksi kuukautta. Kun vuodenaikojen sykli täyttyy ja alkaa uudestaan, huomaan muistavani kirkkaasti vuoden takaisia tapahtumia, ajatuksia ja oloja. Myönnettäköön että Amsterdam ei ole ollut minulle helppo paikka sopeutua, sillä kaipaan tilaa ja luontoa, mutta kun peilaan tätä hetkeä vuoden takaiseen, huomaan myös paljon kehitystä. Enää en ole joka kerta iloisesti yllättynyt kun olen hengissä pyöräiltyäni keskustan läpi, vaan saatan jopa hetkittäin vaipua ajatuksiini pyöräillessäni. Osaan myös varastaa rentoutumisen hetkiä helpommin missä tahansa kahvilassa, joukkoliikennevälineessä tai muussa vastaavassa mistä vain löydän suunnilleen itseni mentävän tilan.

Talvea Hollannissa



Myös soittotekniikkani kehittyy. Bassoklarinettiproffani urheiluvalmentajamaisessa tyylissä palkitsevaa ovat konkreettisesti mitattavat tulokset; pitkät äänet ovat keskimäärin useita sekunteja pidempiä kuin vuosi sitten, sormiharjoitusten metronomilukemat korkeampia. Homma niin sanotusti etenee.

Tämä lukukausi on ollut ja tulee olemaan kamarimusiikin saralla aktiivinen. Syksyllä alkanut yhteistyö panhuilu-nokkahuilu-bassoklarinetti-triomme kanssa jatkaa elämäänsä tällä kertaa John Cagen musiikin parissa. Kokoonpanon haasteista (soundien blendaus, balanssi, intonaatio) huolimatta yhteissoundi on parhaimmillaan niin törkeän hyvä, ettei tätä kokeilua malta jättää kesken. Viimeisin ohjaustuntikin alkoi nokkahuiluproffan kannustavilla sanoilla: ”te ette sitten näköjään luovuta”.

Edellä mainitun trion lisäksi tulilla on ainakin uusi klarinettikvartetti, vanha kunnon bassoklarinettiduo sekä kertaluontoinen projekti kitara-harmonikka-huilu-bassoklarinetti -kvartetilla. Sitten on vielä sokerina pohjalla Frank Zappan ja Tim Smithin musaa soittava(t) bändi(t), joista saan hyvät energieat ja joissa muistaa taas kivasti millaista on soittaa bändissä. Korville (ja korvatulpille) on käyttöä.

Korvien lisäksi saan käytellä myös aivojani urakalla jo kerran aiemmin väläyttämäni Stockhausen-projektin kanssa. Olen tosiaan alkanut taustajoukkojeni avulla valmistella Stockhausenin Sooloa mille tahansa melodiasoittimelle ja live-elektroniikalle vuodelta 1966. Opin sen kanssa valtavasti sekä soittimestani, tekniikan ihmeistä että maailmankaikkeudesta. Stockhausenin henkilökohtaisesti tuntenut ja hänen kanssaan työskennellyt proffani on avannut minulle hiukan säveltäjäneron ajatuksia mm. taivaankappaleista ja niiden äänistä (tiesittekö muuten että matalin maailmankaikkeudessa mitattu taajuus on Bb-vireinen?), mikä linkittyy omassa soittohistoriassani mukavasti eräseen minua Ranskassa opettaneeseen proffaan, jolta omaksuin ”kaikki on kaikkea” -lähestymistapani musiikkiin. Sen että kaikki mitä soittaa on yhteydessä kaikkeen mitä on aikaisemmin soittanut, kaikkiin joiden kanssa soittaa, kaikkeen mitä kaikki joiden kanssa soittaa ovat soittaneet jne. Tämän myötä ”genret” ynnä muut muuttuvat keinotekoisiksi, sillä lopulta kaikki soivat saman universumin kanssa, missä yksilösuoritukset ovat vain pieni osa jotain suurempaa jatkumoa.



Talvea Suomessa


Jotten aivan hörhöytyisi näiden ajatusten parissa, tulin talvilomaviikolle Suomeen soittamaan tavallisia ääniä tavallisella klarinetilla. Soitamme tämän viikon lauantaina Oulussa konsertin yhdessä mitä ihanimman pianisti Marjukka Eskelisen kanssa ranskalaisella ohjelmistolla. Kukin meistä rentoutuu tavallaan. :)


- Maija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti